Tämä on vanhemman kirjoittama kuvaus vakavaan anoreksiaan sairastuneen ala-asteikäisen tytön ja hänen perheensä kamppailusta. Näkökulma on siis kokemusasiantuntijan, ei lääketieteen ammattilaisen.
Yksittäisestä potilaasta ei voi vetää vedenpitäviä väestötason johtopäätöksiä, jotka pätevät kaikille. Monesti syömishäiriöt voivat olla epätyypillisiä. Jokainen tapaus on sairastuneen taustatekijöiden, persoonallisuuspiirteiden ja oireiden oma uniikki yhdistelmänsä.
Jos epäilet itselläsi, lapsellasi tai läheiselläsi syömishäiriötä, nojaudu ensisijaisesti kliinistä kokemusta omaavan hoitohenkilökunnan puoleen.
Kutsun tässä kirjoituksessa lastani tekaistulla nimellä Meri hänen anonyymiytensä turvaamiseksi. Merin syömishäiriö oli melko tyypillinen oppikirjaesimerkki anoreksiasta. Siksi uskon pystyväni kuvaamaan aika tarkasti, kattavasti ja yleispätevästi anoreksian kulkua ja hoitoa ensimmäisistä merkeistä pohjakosketukseen ja lopulta tilanteeseen, jossa sairaus tuntuu pitkälti nujerretulta. Samalla annan kuhunkin vaiheeseen joitakin hyväksi havaitsemiamme neuvoja.
Tehdään kuitenkin perusasiat selväksi ennen omakohtaista tarinaa.
Sanakirjamerkitykseltään häiriö on jokin tilapäinen haitta, hankaluus tai sekaannus toiminnassa. Vähän kuin lyhytaikainen virhe tv-lähetyksessä. Syömishäiriö on kuitenkin hyvin pitkäkestoinen, perustavanlaatuinen ja potentiaalisesti elämää uhkaava psyykkinen sairaus, jolla on fyysisiä ilmenemismuotoja. Äärimmäinen laihuus on niistä tavallisimpia eritoten anorektikoilla.
Pelkän painoindeksin perusteella sairautta ei kuitenkaan voi diagnosoida. Sairaus on pään sisällä. Oireet voivat olla moninaisia ja alkuun hankalasti havaittavia. Ne tulisi kuitenkin tunnistaa ajoissa, sillä syömishäiriö on yksi yleisimmistä ja samalla vaarallisimmista mielenterveyden ongelmista.
Helsingin yliopiston melko tuoreen tutkimuksen (2020) mukaan suomalaisista naisista 17,9 % ja 2,4 % miehistä on sairastanut jonkinasteista syömishäiriötä varhaisaikuisuuteen mennessä. Vakavaan anoreksiaan sairastuu arviolta 1-2 % suomalaisista naisista, mutta lievempioireisena tai epätyypillisenä syömishäiriönä se on yleisempi.
Anorektikoista arviolta jopa 10 % kuolee ennenaikaisesti joko itsemurhaan, sairauden komplikaatioihin tai sydämen pettämiseen lenkkipolulla. Karkeasti yleistäen reilu puolet (arviot vaihtelevat lähteestä riippuen) paranee täysin. Lopuille jää lievempiä tai vaikeampia oireita, joiden kanssa pystyy elämään, mutta jotka hankaloittavat arkea. Näitä voivat olla mm. yhteisten ruokailujen tai tiettyjen pelottavien ruokien välttäminen.
"Asian vakavuudesta huolimatta uutisten kommenttipalstoilla ja internetin likaviemäreissä törmää edelleen vähätteleviin näkemyksiin, joiden mukaan syömishäiriö on tyttöjen itse valitsema "muotisairaus"."
Kun on todistanut useita kertoja oman langanlaihan, vapisen lapsensa täydellistä kyvyttömyyttä nostaa edes yhtä haarukallista ruokaa suuhun välittömän nenä-mahaletkuruokinnan uhasta huolimatta, näkökulma on erilainen.
On helppo tuntea voimattomuutta ja vihaa ihmisten tietämättömyyden ja typeryyden edessä. Tämä tarina onkin yksi pieni askel ymmärryksen ja tietoisuuden lisäämisessä. Samalla toivottavasti onnistun lievittämään mielenterveyden häiriöihin liittyvää stigmaa.
"Jos koet kirjoituksen hyödylliseksi, älä epäröi kertoa tästä läheisellesi tai tuttavallesi."
Ei ole väärin valistaa myös päättäjiä tai muita yhteiskunnallisia vaikuttajia. Asiaan vihkiytymättömille terveydenhuollon ammattilaisillekin syömishäiriöiden tunnistaminen ja hoitaminen voi olla haastavaa.
Syömishäiriöllä ajatellaan olevan geneettinen pohja: kaikki eivät sairastu vaikka kuinka paastoaisivat. Mutta jos ihmisellä on alttius, eri asiat voivat laukaista sairauden. Harmiton muutaman kilon pudotus voi päätyä vuosikausien kierteeksi. Keskiajalta on useita esimerkkejä pyhimyksiksi kohotetuista naisista, jotka ovat näännyttäneet itsensä uskonnollisista syistä nälkään ja kuolleet "pyhään anoreksiaan".
Edesmennyt prinsessa Diana puolestaan kuvaili bulimian alkupistettä näin: "My husband put his hand on my waistline and said 'Oh, a bit chubby here, aren't we?' and that triggered off something in me."
Pojat eivät ole immuuneja, mutta kohdistan terveiseni pääasiassa perheille, joissa on tyttölapsia.
Riskien tiedostaminen on erityisen tärkeää tilanteessa, jossa nuorella on
Kuten niin monen sairauden kohdalla, myös syömishäiriössä ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat hoitokeinoista tehokkaimpia ja tärkeimpiä. Siksi aloitan ajasta ennen sairastumista.
..Vai oliko? Meri oli aina ollut hyvin helppo ja iloluontoinen lapsi. Hän eli kolmelapsisessa keskiluokkaisessa ja onnellisessa perheessä, jossa oli kaikki kunnossa. Kotona oli jotakuinkin normaalit ruokailuajat ja syömiseen panostettiin: toista vanhemmista voisi kuvailla jopa melkoiseksi kulinaristiksi.
Loppukeväällä, kesällä ja vielä alkusyksynä 2020 elämä vaikutti vielä varsin tavalliselta, vaikka koulut oli suljettu ja harrastus tauolla. Olihan vain normaalia, että arkiliikunnan ja harrastusten vähetessä mukaan tuli vähän omatoimisia jumppia ja lenkkejä, eikö?
Puoli vuotta ensimmäisten aavistuksenomaisten havaintojen jälkeen tilanne alkoi valjeta. Meri oli laihtunut jo merkittävästi, mutta vieläkään tilanne ei näyttäytynyt koko karmeudessaan.
Omat kokemuksemme anoreksian hoidosta osastolla rajautuvat lastenpsykiatriaan. Ymmärtääkseni hoidon resurssit, periaatteet ja käytännöt eroavat jonkin verran mm. lasten- ja nuortenpsykiatrian sekä eri hyvinvointialueiden välillä.
Paluu kotiin ei tapahdu kertarysäyksellä – ainakaan lastenpsykiatriassa. Kun sairauden akuuttivaiheessa päästiin tilanteeseen, jossa syömisen voitiin olettaa sujuvan jollain tavalla myös osaston ulkopuolella, aloitettiin kotiharjoittelu.
Yleensä suositellaan, että osastolta ei rynnätä suoraan kouluun. Monet ovat vielä siinä määrin sairauden uuvuttamia, että koulunkäynti on liian suuri haaste. Merille pikainen paluu oli kuitenkin tärkeää. Hän aloitti koulun jokseenkin heti osastojakson päätyttyä ja jälkeenpäin ajatellen se oli meille hyvä ratkaisu.
Hoidon tavoitteena on luonnollisestikin paitsi parantuminen, myös paluu arkeen tilanteesta, joka on kaukana tavallisesta. Askeleet kohti normaalia elämää kannattaa kuitenkin ottaa yksi kerrallaan.
Lopulta relapsi oli ehkä se, mitä Meri tarvitsi. Käytännössä tuohon hetkeen loppui syömishäiriön kanssa kuhertelu.
Syömishäiriö on siitä pirullinen, että siitä on vaikea saada otetta ja kokonaiskuvaa, myös parantumisvaiheessa. Varsinkin lapsen kanssa, joka ei joko osaa tai halua puhua vaikeista tunteista, pitää turvautua omiin havaintoihin. Ne ovat onneksi olleet puolellamme.
