Pysyvä käänne parempaan
Lopulta relapsi oli ehkä se, mitä Meri tarvitsi. Käytännössä tuohon hetkeen loppui syömishäiriön kanssa kuhertelu.
Elämä osastolla oli ankeampaa kuin hän muisti. Hän sai ruokailurutiininsa osastolla kuntoon nopeasti. Lääkitys palautettiin alkuperäiselle tasolle. Paino nousi ripästi. Viikon jälkeen kotiharjoittelut käynnistyivät jälleen.
Parin viikon kohdalla osastojakso katkesi koko perheen sairastamaan lievään covidiin. Tämän jälkeen osastolle ei tarvinnut palata. Selkeä käänne kohti lopullista parantumista oli tapahtunut.
Jää hämärän peittoon, minkä verran pandemian aiheuttama pelko vaikutti sairauden taustalla, mutta hämmentävän tarkasti sairastamisaika osui sen kanssa yksiin. Toki vaikuttimina positiivisessa käänteessä oli myös korjaantunut paino, lääkitys ja kukaties oma päätös pysyvästä muutoksesta.
Avohoito alkoi samoin askelmerkein kuin aiemmin, mutta tällä kertaa nopeammalla edistymisellä ja harvemmista tapaamisista huolimatta. Ei mennyt montaakaan kuukautta, kun Meri leipoi – ja mikä tärkeintä – söi leipomuksiaan.
Hän myös ehdotti itse jäätelölle lähtöä. Oppi taas nauttimaan eri ruuista ja ruoka-aineista. Ei vastustanut ehdotusta pizzeriaan menemisestä. Otti omatoimisesti isomman lautasellisen kuin itse olisin annostellut. Oli jälleen selkeästi nauravainen oma itsensä ilman pakko-oireita.
Ei tuntenut kehohäpeää uimarannalle lähtiessä. Kysyi ensimmäisiä kertoja puoleentoista vuoteen, että milloin syödään, koska on nälkä. Sivuhuomiona mainittakoon, että Merillä oli todella pitkä jakso, jolloin hän ei kokenut nälkää tai saanut minkäänlaista mielihyvää syömisestä.
Kaikki nämä perusperheelle tuiki tavalliset pienet hetket olivat merkkejä siitä, että sairautta ollaan voittamassa. Tällä kertaa myös lääkityksen purku onnistui vaivatta. Hoitosuhdekin voitiin lopulta lopettaa.