Tilanteen paljastuminen
Puoli vuotta ensimmäisten aavistuksenomaisten havaintojen jälkeen tilanne alkoi valjeta. Meri oli laihtunut jo merkittävästi, mutta vieläkään tilanne ei näyttäytynyt koko karmeudessaan.
Meri söi lomalla vielä mukisematta full english -aamiaisen munineen, nakkeineen ja pekoneineen sekä kunnon ravintolaillallisen jälkiruokineen. Ei kuitenkaan kulunut montaa viikkoa kun romahdus ja totuuden hetki koitti.
Meri ei pystynyt syömään siivuakaan kotona valmistettua pizzaa. Perheen tietokoneen selaushistoriasta löytyi loputon lista jumppa-, laihdutus- ja -superfood-ohjeita. Kun itse aloitin internetissä pitkän tutkimusmatkani syömishäiriöiden maailmaan, pizza sai uuden nimen: pelkoruoka. On tyypillistä, että erityisesti tiettyjen ruokien kammo kasvaa hämmentäviin mittasuhteisiin. Yleensä pelon kohteita ovat epäterveelliseksi mielletyt pikaruuat, mutta toisinaan syömishäiriöt pakenevat logiikkaa. Yhtälailla mustalle listalle voi päätyä vaikkapa ihan tavallinen leipä.
Aloitimme kouluterveydenhoitajalta. Hän kehotti puhumaan lääkärille, joka puolestaan otti yhteyttä lasten syömishäiriöyksikköön. Ensimmäinen hoitokontakti syömishäiriöyksikön kokeneen sairaanhoitajan kanssa tuotti tylyn ennusteen: on harvinaista, että tällaisesta tilanteesta selvitään ilman osastohoitoa – ja mitä nopeammin se aloitetaan, sen parempi.
Tämä oli luonnollisesti järkytys meille vanhemmille.
Päätimme kuitenkin yrittää itse jonkin aikaa, koska halusimme säästää lastamme kokemukselta osastohoidosta. Täysin turhaan.
Oireilu pysyy usein jollakin tavalla aisoissa, kun syömisen kontrolli pysyy potilaalla. Kun syömishäiriöön puututaan ja kontrolli otetaan pois, kiltistä lapsesta kuoriutuu ihmishirviö, joka piilottaa ruokaa, valehtelee kirkkain silmin, raivoaa, lyö, potkii ja yrittää paeta väkisin kouluun ilman aamiaista.
Haastettu syömishäiriö on kuin mielen kaapannut loinen, joka saa kantajansa käyttäytymään nurkkaan ajetun eläimen lailla. Jotkut jopa kokevat päänsä sisällä sairauden äänenä, jotka kertoo, että olet lihava, ruma ja että sinun pitää laihduttaa.
Kun viimeisetkin lääkärin tutkimustulokset tulivat, tilanne oli selvä. Lepopulssi sekä verenpaine olivat hälyttävän alkaiset ja sydänfilmi lohduton. Merin elimistö oli alkanut ajaa toimintoja alas energian säästämiseksi. Silloin ymmärsin myös, miksi Meri oli viime kuukaudet palellut ja kärsinyt kohtuuttomasti kylmyydestä. Energiaa lämmöntuotantoon ei yksinkertaisesti ollut. Myöhemmin hiustenlähtö oli runsasta. Nekin olisivat tarvinneet enemmän ravinteita.
Meri vietti alkuun noin viikon sairaalassa, jossa ravitsemus rusikoitiin sen verran kohdalleen, että fyysinen kunto saatiin palautettua tyydyttäväksi. Tämä oli luonnollisesti vain alkua. Ei ollut elämäni tähtihetki kantaa hysteerinen, itkevä ja liikuntakyvyön lapsi hoitoneuvottelusta väkisin ambulanssiin, joka suuntasi lastenpsykiatrian akuuttiosastolle.
Syömishäiriötä läheisellään epäileville kuitenkin sanon: tätä ei pidä pelätä. Osastohoitoa pitää jopa vaatia. Jos tilanne on päässyt edes etäisesti yhtä pahaksi kuin meillä, akuuttiosasto on käytännössä ainoa vaihtoehto – tai ainakin nopein ja tehokkain.
On hurja tilanne, että jollekin lähes ensimmäinen hoitokontakti voi olla ohjaus osastohoitoon, joka vaatii paljon resursseja. Kansantaloudellisesti se on kuitenkin edullisempi vaihtoehto kuin pitkittyvä oireilu, joka pahimmassa tapauksessa sairastuttaa myös läheiset.
Muutama kuukausi osastolla on pienempi paha kuin monta menetettyä vuotta opiskeluissa tai työelämässä.
Parasta luonnollisesti olisi ehkäistä molemmat varhaisella tunnistamisella ja puuttumisella. Aina se ei kuitenkaan onnistu.
Esimerkiksi ajatus itsemääräämisoikeudella varustetusta, 18-vuotiaasta, omillaan asuvasta syömishäiriöpotilaasta kauhistuttaa. Mitä tehdä omaa tilaansa ymmärtämättömälle nuorelle aikuiselle, joka ei halua syödä, mutta jota ei myöskään voi pakottaa hoitoon? En tiedä. Vaikka ala-asteikäisen lapsen sairastuminen kuulostaa dramaattiselta, hopeareunus sysimustassa pilvessä oli se, että hän oli vielä huoltajiensa kontrolloitavissa.