Työnarkomaanin vaimo

Miten minulle näin kävi? Päädyin äitini tavoin työnarkomaanin vaimoksi. Ensin isäni tekee töitä aivan hullun lailla, ja äitini elää ja sopeutuu täysin hänen työaikatauluihinsa. Pidän asetelmaa äitini puolesta epäoikeudenmukaisena ja lapsen näkökulmasta mietin, mikä isälleni on oikeasti tärkeää - me vai työ? Olen liian nuori ymmärtääkseni työn ja oman identiteetin merkitystä. En myöskään voi vielä käsittää, kuinka tärkeää joillekin on tuntea itsensä tärkeäksi ja saada suuria asioita aikaiseksi.

Isäni perusteli aina työmääräänsä sillä, että hän tuo perheelle leivän pöytään. Ikään kuin hän menisi vasten tahtoaan raatamaan pellolle perheensä puolesta. Pidin isääni hänen työnsä vuoksi ahkerana ja tärkeänä ihmisenä ja voisin sanoa, että jopa ihailin häntä.

Äitini kävi myös töissä, mutta hänen työhön en juurikaan lapsuuteni aikana kiinnittänyt huomiota, koska kaikki pyöri aina isäni saavutusten ympärillä.

Kun isäni oli töissä, eikä päässyt minulle tärkeisiin tapahtumiin tai joutui olemaan poissa perheen luota juhlapyhinä, tuntui se lapsen sydämessä pahalta. Äitini tosin oli aina läsnä. Hän eli lähinnä meitä varten ja antoi kirjaimellisesti kaiken meihin liittyvän mennä hänen omien tarpeidensa edelle.

Emme siis jääneet sisarusten kanssa yksin, vaikka isä ei aina ollutkaan läsnä. En siis voi sanoa, että asiat olisivat olleet huonosti. Voin kuitenkin todeta, että oman lapsuuteni perhemalli vaikutti minuun sen verran paljon, että kuvittelin tietäväni, mitä omalta elämältäni haluan ja mitä puolestaan en. Kaiken lisäksi juuri ennen kuin itse muutin pois kotoa, isäni sairastui vakavasti ja joutui jättämään työelämän. Olisiko hän edes sairastunut niin rajusti, jos olisi tehnyt vähemmän töitä?

Tasapainottelua sydämen, järjen ja aikataulujen välillä

Tiesin aina, että haluan olla läsnä oleva äiti. Olihan se malli minulle tuttu jo lapsesta. Samalla tunsin myös kunnianhimoa rakentaa omaa uraa. En tavoitellut tähtiä taivaalta, mutta jonkin tason menestyminen työelämässä tuntui tärkeältä.

Kun valitsin opiskelupaikkaa ja suunnittelin omaa uraa, huomioin valinnoissani mahdollisen perhe-elämän. Välillä ehkä kadun, että en seurannut unelmaani, mutta suurimman osan ajasta olen ihan tyytyväinen päätökseeni.

Minulla on oltava työ, jossa voin oikeasti ja aidosti olla läsnä ja tukea lapsiani. Se on maksanut minulle elämässäni jotain, mutta se on antanut huomattavasti enemmän. Ja ainakin tiedän itse sydämessäni, että olen antanut itsestäni lapsilleni sen, minkä voin.

Tein siis oman urani kannalta päätöksiä jo ennen kuin tapasin mieheni ja lasteni isän. Hänen uravalintansa ei vaikuttanut omiin valintoihini tai unelmiini. Mikäli olisin joutunut hänen vuokseen luopumaan liikaa omista asioistani, olisi tilanne voinut johtaa katkeruuteen. Rakastuin mieheeni välittömästi, ja käytännössä seurustelimme ensitapaamisestamme saakka. Olimme yhdessä aika kauan ennen perheen perustamista.

"Tiesin tasan tarkkaan, kuinka paljon töitä hän teki ja kuinka paljon kiinnostava ja merkityksellinen ura hänelle merkitsi."

Olimme jo koko seurustelumme ajan taistelleet hänen ajankäytöstään ja prioriteeteistään. Erimielisyyksiä aiheuttavia asioita oli jo silloin paljon. Emme vääntäneet kättä ainoastaan siitä, kuinka myöhään saa tulla kotiin ja tehdäänkö viikonloppuna töitä, vaan myös siitä, kuinka paljon työ saa vaikuttaa suunnitelmiimme.

Rakastan suunnitella asioita etukäteen. Toki on kiva välillä tehdä asioita myös hetken mielijohteesta, mutta mielestäni liian moni juttu jäisi sillä elämäntyylillä toteuttamatta. Mieheni oli taas tottunut siihen, että oli suunnitelmia tai ei, meni työ aina kaiken edelle. Siinä meillä olikin aikamoinen asetelma, aikatauluttaja ja suunnittelufriikki vastaan työnarkomaani.

Ensimmäinen kompastuskivi oli suunnitelmien peruminen muuttuneen työtilanteen vuoksi. En voinut mitenkään ymmärtää, että työ johtaa siihen, että tulevaa lomaa ei toteutetakaan suunnitelmien mukaan tai että viikonlopulle buukatut treffit ystävien kanssa peruuntuvat työpaineen vuoksi. Yhteenottojen ja riitojen määrää ei kannata laskea, koska sillä ei mitään saavuteta. Mutta jokaisen riidan selvittelyn lopputuloksena pitäisi kuitenkin olla edes pieni askel kohti yhteistä ymmärrystä.

No, miten tässä vuosien mittaan on käynyt? Yhdestä asiasta en ole luopunut, ja se on suunnittelu. Kun työ on sen laatuista, että se ei ikinä tekemällä lopu ja aina voisi tehdä enemmän, niin jossain vaiheessa on vain pakko irtautua ja tehdä jotain muuta.

"Olen painostanut ja tehnyt selväksi, että lasten ja minun vuoksi mieheni on välillä oltava myös kotona."

Pitäisi kuitenkin kaiken painostuksen keskellä itse ymmärtää, että kun ihminen tekee parhaansa, voi painostuksen määrä ja tyyli johtaa katastrofiin. Riittämättömyyden tunne ja stressitaso nousevat väistämättä jo valmiiksi haasteellista työtä tekevällä. Yhtälö on vaikea!

Tiesin, että mieheni teki parhaansa. Kuulin, kun hän kotiin tullessaan juoksi rappukäytävässä ylös kaikki kolme kerrosta, koska tiesi olevansa myöhässä. Hän oli luultavasti kiirehtinyt koko matkan töistä kotiin.

Kuitenkin siinä kohtaa oli haastavaa olla iloinen ja toivottaa hänet tervetulleeksi, kun hän juuri ja juuri ehti sanoa lapsille hyvää yötä. Näin, että miestäni harmitti ja että hän koki syyllisyyttä. Ja minua harmitti sekä lasten että itseni puolesta, kun olin hoitanut yksin koko iltapäivän ja illan toimet.

Ymmärrykseni hänen työtään kohtaan kasvoi ja kehityin omassa kommunikaatiossani. Juttelin muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa ja ymmärsin heiltä, että minulla on vain yksi vaihtoehto. Suunnitella ja elää lasten kanssa niin, että emme ole mieheni aikatauluista riippuvaisia.

Hoidin oman työni niin, että käytännössä minä aina vein ja hain lapset päiväkodista. Jos en siihen pystynyt, pyysin apua tukiverkostostamme. Välillä toki mieheni pystyi hakemaan lapset, mutta käytännössä hänen oli lähes mahdotonta ehtiä päiväkotiin ennen kello viittä. Lisäksi en halunnut, että lapset ovat päiväkodissa jo seitsemältä, ja siksi mieheni hyvin harvoin vei heitä päiväkotiin.

Kun mieheni vihdoin tuli töistä kotiin, yritin antaa hänen viettää kaiken aikansa lasten kanssa

En voinut siinä vaiheessa vaatia, että hän alkaisi tehdä kotitöitä tai muuta itseäni ärsyttävää puuhaa. Tärkeintä oli, että lapset saivat häneltä sen ajan, mitä käytettävissä oli. Hyvä puoli oli, että talousasiat olivat hänen työmenestyksensä vuoksi kunnossa, joten sovimme nopeasti ulkopuolisen avun palkkaamisesta.

Hankin tarvittavan siivousavun ja lapsenvahteja, jos niitä ei tukiverkostostamme löytynyt. Oli tietenkin paljon asioita, joita jouduin yksin hoitamaan, esimerkiksi kaikki arjen käytännön järjestelyistä vaate- ja tavarahankintoihin. Ja tietenkin kun lapset olivat sairaita, minä jäin kotiin. Välillä joku asia kyllä harmitti, ja olin vihainen miehelleni, mutta toisaalta olinhan itse jo aikaisemmin halunnut olla äiti, joka on läsnä ja hoitaa lastensa asioita.

Olisin kyllä halutessani voinut palkata vielä enemmän apua itselleni, mutta omaan arvomaailmaani ei sopinut se toimintamalli, jossa molemmat vanhemmat ovat työn vuoksi poissa kotoa ja muut henkilöt hoitavat lapsia.

Saavutammeko koskaan yhteisymmärryksen?

Uskon, että vastaus on kyllä. Olemme jo aika lähellä. Mutta helposti tai mutkattomasti se ei synny. Molempien on tehtävä muutoksia. Ymmärrän hyvin, että monet vastaavassa tilanteessa eroavat, kun tilanne on ajautunut umpikujaan. Olisin neuvonut itseäni olemaan kärsivällisempi ja maltillisempi yksittäisissä tilanteissa.

"Vasta vuosien jälkeen opin, ettei riitaa kannata haastaa silloin, kun toinen on rätti-poikki ja muutenkin tuntee syyllisyyttä."

Jos ei saa riitaa aikaiseksi, saa toisen ainakin masentumaan, kun lataa täysillä päin naamaa, miten perhe-elämää tulisi yhdessä hoitaa. Kun toinen on jo epäonnistunut, ei kannattaisi taas jälleen muistuttaa, kuka kaikki perheen asiat hoitaa. Hän kyllä tietää. On järkevämpi suunnitella yhdessä etukäteen, kuinka parhaiten toimia silloin, kun ollaan vihaisia tai näytetään nyrpeää naamaa, kun asiat eivät ole sujuneet itselle toivotulla tavalla.

Välillä epätoivon keskellä olen jopa joutunut muistuttamaan itseäni erittäin tärkeästä asiasta: syistä, miksi mieheeni aikoinaan rakastuin. En olisi arvostanut laiskaa sohvaperunaa, joka ei elämässään saa mitään aikaiseksi. Rakastuin mieheeni, koska hän oli ahkera ja kunnianhimoinen. Hän oli määrätietoinen ja tiesi, mitä halusi ja oli vielä tarpeeksi etevä ja hyvä saavuttaakseen unelmansa. Hänen työnsä ja menestyksensä oli osa hänen persoonaansa. Jos lähden muuttamaan hänen ominaisuuksiaan, ei hän olisi enää hän.

Toinen tärkeä asia on talousasiat. Ne kannattaa sopia etukäteen. On hyvin vaikeaa, jos tilanne perheessä on se, että toinen on kotona lasten kanssa tai tekee vain vähän töitä samalla, kun toinen on täysillä työelämässä tienaamassa. Mieheni puolustukseksi voin sanoa, että meillä on aina kaikki mennyt tasan, enkä ole koskaan kärsinyt siitä, että en itse tuo perheeseen samoja summia kuin hän. Päinvastoin olen myös itse saanut nauttia hänen työnsä hedelmistä.

Kolmas pointti on realismi. Aikaa on meillä kaikilla vain 24 tuntia päivässä seitsemänä päivänä viikossa. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että kun käytettävissä olevasta ajasta vähennetään nukkuminen ja työhön menee 60 tai jopa 70 tuntia viikossa, ei aikaa enää hirveästi jää yli.

Ei voida ohittaa sitä tosiasiaa, että perheellinen joutuu tekemään kompromisseja, valintoja ja priorisoimaan aikaa. Joistain asioista täytyy myös luopua. Kun seuraatte ns. superihmisiä, joilta näyttää hoituvan kaikki, miettikää, onko heidän elämänsä oikeasti realistista. "Superihmiset" tekevät upeaa uraa, ovat läsnä olevia ja aktiivisia vanhempia, elävät huippu-parisuhteessa, harrastavat kaikkea maan ja taivaan väliltä sekä viettävät mahtavaa sosiaalista elämää.

"Vaikka somessa ja ihmisten puheissa tilanne vaikuttaisi täydelliseltä, on taustalla kuitenkin aina realismi."

Aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Usein kulissien takaa löytyykin vaikka mitä. Esimerkiksi yhtäkkiä tuleekin "yllättävä" ero. Ehkä urasaavutukset ovat enemmän vanhempien kuin omia tai ne eivät ole niin mahtavia kuin miltä vaikuttavat. Tai lasten elämässä ei olla läsnä, vaan tukiverkostot ja palkatut hoitajat ovat suuressa roolissa. Oikeita harrastuksia ei juurikaan ole, vaan kokeillaan kaikkea kerran tai pari. Sosiaalinen elämä ei sisällä läheisiä ihmissuhteita, vaan on enemmän pintaliitoa ja vaihtuvia ihmisiä työn ja harrastusten puitteissa.

Oli miten oli, haluan vain muistuttaa, että kun työ vie perheessä ison osan ajasta, olisi tärkeää suunnitella, mihin sen jäljellä olevan ajan käyttää. Ja joitain asioita voi tietenkin yhdistää. Meidän pelastuksemme on ollut yhteiset ystävät ja harrastukset.

Olemme saaneet viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä yhdessä perheenä asioita, joita molemmat haluamme tehdä. Väistämättä ne ihmiset, jotka eivät kuulu perheemme lähipiiriin tai ne harrastukset, joita tehdään vain yksin, ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Ehkä niiden aika on sitten joskus myöhemmin, kun lapset tai työ eivät enää hallitse elämäämme.

Olkaa ymmärtäväisiä, mutta pitäkää huolta oikeudenmukaisesta kohtelusta! Paljon tsemppiä ja menestystä kaikille aikataulujen suunnitteluun!