Minkälainen vanhempi haluaisin olla?

Meillä on koulutaipaleensa aloittanut maailman ihanin tytär. Hän on meille kaikki kaikessa. Rakkaus on loputon, mutta silti vanhemmaksi tuleminen vaatii vielä rakastamisen lisäksi valtavasti muita psykologisia taitoja.

Ennen tyttäreni syntymää minulle oli itsestään selvää, millainen äiti haluan olla. Mutta kun todellisuus ja arki alkaa, elämä vie mukanaan ja asettaa aivan uusia haasteita. Välillä ei voi muuta kuin pysähtyä ja miettiä, mitä äsken tapahtui. Eihän sen nyt näin pitänyt mennä? Ja miten ihmeessä löydän tasapainon, ohjaanko ja autanko liian paljon vai liian vähän?

Omat odotukseni ja toivelista?

Haluan olla läsnä, kuunnella ja ainakin yrittää ymmärtää tytärtäni. Haluan olla niin suuressa roolissa tyttäreni elämässä kuin hän vain itse sallii. Elämä voi joskus olla hurjaa, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Haluan, että meillä on tyttäreni kanssa niin läheiset välit, että hän haluaa aina tulla luokseni, kun hän minua tarvitsee, ja että hän toivoo minun olevan mukana oman elämänsä suurissa hetkissä.

Tässä on vain toivelista, ja sen toteutuminen ei ole itsestään selvää.

Luottamuksen ansaitseminen vaatii töitä, eikä sitä saa automaattisesti vain sen vuoksi, että sattuu olemaan äiti.

Minun pitää kyetä näkemään, kuka tyttäreni on ja mitä hän haluaa. Vaikka haluan opettaa hänelle omia elämänarvojani, hän ei ole minä. Hän on oikeastaan monessa asiassa kovin erilainen kuin itse olin lapsena tai nyt aikuisena.

En itse pidä lainkaan siitä, että äitejä ja tyttäriä verrataan toisiinsa. Välillä tuntuu, että oikein hakemalla haetaan yhteisiä piirteitä. Minun on vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, että lapsesta käytetään termiä "mini me". Se saa hiuskarvani nousemaan pystyyn ärsytyksestä. Ei minun tehtäväni äitinä ole kasvattaa omaa pienoismalliani vaan tyttö, josta kasvaa itseensä tyytyväinen aikuinen nainen.

En tarkoita, ettemme voisi pukeutua samanlaisiin vaatteisiin, jos tyttäreni niin haluaa. Enkä pistä vastaan, kun tyttäreni haluaa penkoa vaatekaappiani ja kysyy, milloin hän on tarpeeksi iso lainatakseen vaatteitani ja kenkiäni. Annan mielelläni vanhoja korujani ja laukkujani hänen leikkeihinsä. Lähinnä tarkoitan sitä, että menemme tyttäreni ehdoilla. Ei niin, että minä ohjaan hänestä itseni kaltaisen.

Tämä onkin yllättävän haasteellista, ja ainakin itse joudun kiinnittämään asiaan erityisen paljon huomiota.

Tietenkin tyttäreni näkee, mistä asioista pidän ja mikä saa minut innostumaan. Ja tietenkin perheemme aktiviteetit ja asiat pyörivät meidän vanhempien mieltymysten ympärillä ilman asiaa suuremmin miettimättä. Jostain syystä en koe ollenkaan hankalana, että mieheni vie tytärtämme mukanaan hänen omiin juttuihinsa.

Itselleni olen tämän asian osalta asettanut kuitenkin ehkä vähän liiankin paljon paineita. Tiedän ohjaavani välillä liikaa, kun yritän auttaa ja opettaa. Tiedän tyttäreni haluavan miellyttää minua. Ehkä juuri siksi pelkään niin paljon hänen tekevän asioita vain sen vuoksi, että minä haluan tai että minä teen.

Missä kulkevat oikeat rajat?

Vanhempana minun tulee tietenkin opettaa tyttärelleni sosiaalisia taitoja, käytöstapoja ja elämänarvoja. Väistämättä pohja kasvatukselle ja arvot tulevat omasta persoonastani. Toivoisin kuitenkin, että iän myötä tyttäreni kykenisi itse päättämään paremmin ja arvioimaan, miten hän soveltaa antamani oppeja omaan elämäänsä.

Usein koen, että tasapainon löytäminen on todella haasteellista. Yritänkö auttaa tytärtäni liikaa, enkä anna hänelle tarpeeksi tilaa kokeilla ja oppia itse? Tai onko hän sittenkin vielä liian nuori tekemään päätöksiä ja tarvitsee minua omien valintojensa tekemiseen? Yritän olla kannustava, mutta osaanko kuitenkaan tukea häntä tarpeeksi hänen oman polkunsa löytämisessä?

Ylivoimaisesti suurin haaste onkin ymmärtää ja tulkita tytärtäni.

Välillä se onnistuu ja välillä ei. Hän kasvaa ja kehittyy myös kovaa vauhtia, ja uusia tilanteita tulee koko ajan. Huomaan jatkuvasti, että tyttäreni kyky ottaa vastaan ohjausta ja neuvoja vaihtelee paljon enemmän kuin mitä osaan ennakoida.

Jossain asiassa hän on saattanut hyvin sisäistää, miksi jokin asia on hyvä huomioida. Kuitenkin taas toisessa tilanteessa hän ymmärtää kaiken sanomani aivan eri tavalla kuin olen tarkoittanut. Mielestäni ainoa tapa, miten edes jotenkin itse hahmotan, olemmeko samalla sivulla, on pyytää tytärtäni kertomaan omin sanoin, mistä olemme juuri puhuneet. Siitäkin huolimatta, että tyttäreni saattaa tästä hermostua.

Miten haluan kasvattaa?

Yritän olla mahdollisimman oikeudenmukainen ja kertoa, miksi asiat tulee tehdä tietyllä tavalla. Lapset ymmärtävät yllättävän paljon, ja sääntöjä on helpompi muistaa totella, jos edes jollain tasolla ymmärtää syyn.

Haluan oman äitini tavalla pyrkiä kasvattamaan tyttäreni keskustelemalla. Totta kai välillä pitää enemmän vain käskeä, mutta on myös hyvä tehdä päätöksiä yhdessä. On mielestäni tärkeää, että lapsi itse oppii tekemään valintoja ja päätöksiä turvallisten rajojen sisällä. Esimerkiksi tyttäreni kanssa vaatteiden valinta voi välillä olla todella hankalaa, koska neiti haluaa itse valita omat vaatteensa.

Olemme ratkaisseet asian niin, että minä valitsen, minkä tyylisiä vaatteita on mahdollista kyseisenä päivänä laittaa päälle. Huomioin esimerkiksi sään tai toiminnan luonteen. Tyttäreni saa sen mukaan itse valita, mitkä tilanteisiin sopivat vaatteet hän kyseisenä aamuna päällensä pukee. Jos olemme aivan umpikujassa, ja tyttäreni hermostuu, kun omat toiveet eivät toteudu, valitsen vaikka kolme eri vaihtoehtoa, joista hän itse valitsee mieluisan.

Samalla periaatteella annan hänen tilanteen mukaan valita, mitä syödään. Tarkoitan, että jos syömme vaikka tähteitä jääkaapista, saa tyttäreni valita niistä, mitä haluaa. Tai hän voi esimerkiksi valita joko jauhelihan tai kalapuikot, jos olen paistamassa molempia. En kuitenkaan anna hänen tietenkään määräillä, mitä hän syö. Tämä tarkoittaisi, että tekisimme kaikille eri ruokia tai söisimme vain nakkeja 😊.

Pyrin myös olemaan tarkka siinä, etten huomaamatta kasaa tyttäreni hartioille liikaa vastuuta.

Olin itse lapsena kova ottamaan vastuuta. Näin aikuisena ajattelen, että ehkä otin vähän liian paljon vastuuta ja kuvittelin olevani vanhempi kuin olin. Itse pyrin sen vuoksi olemaan erittäin tarkka siitä, että vastuu on aina aikuisella eikä lapsella. Lapselle voi hetkeksi antaa vastuuta esimerkiksi antamalla hänen vahtia jotain, mutta tämän jälkeen aikuisen on vapautettava lapsi vastuusta.

Mitä toivon tulevaisuudelta?

Seitsemän vuoden jälkeen olemme hyvin läheisiä ja teemme paljon asioita yhdessä. Tiedän, että olen tyttärelleni tärkeä ja että hän haluaa viettää aikaa kanssani. Tiedän myös, että kun teinivuodet astuvat kuvioihin, olen luultavasti vain ärsyttävän äidin roolissa. Voin vain toivoa, että olen kyennyt siihen mennessä valaa tyttärelleni tarpeeksi vahvan perustan, jonka päälle rakentaa omaa elämää.

Tiedän jo nyt, että tulen kokemaan hyvin vaikeaksi olla puuttumatta tyttäreni asioihin. Tiedän jo nyt, että tulen olemaan hänestä niin huolissani, että tunnen sisälläni fyysistä kipua. Tiedän jo nyt, että tyttäreni tulee tekemään sellaisia ikäviä asioita, joita en ikinä olisi häneltä odottanut.

MUTTA silloin minun pitää antaa tyttäreni mennä! Hänen pitää saada elää ja kokea omat onnistumisensa ja pettymyksensä. Hänen pitää saada tehdä omat virheensä ja astua matkan varrella jokaiseen kuoppaan, jotta hän voi itse oppia.

Ja minun tulee vain uskoa kerta toisensa jälkeen, että annoin tyttärelleni riittävän hyvät eväät selviytymiseen.

Minun tulee myös luottaa siihen, että hän tietää voivansa aina tulla luokseni, kun ei enää itse selviä. Tulen kuitenkin tarkkailemaan ja seuraamaan tytärtäni sen minkä pystyn. Mutta naarasleijonan on osattava vain istua paikallaan ja oltava tilanteessa avuton. Hirvittää jo nyt!

Oma äitini sanoi aina, että olin sama henkilö lapsena ja aikuisena, mutta hän ei tunnista, kuka olin teinivuosina. Itse en tunnista ilmiötä, mutta äitini näkökulmasta asia oli varmaan näin. Koen, että olemme aina olleet läheisiä, mutta varmaan teinivuosien aikana äitini rooli elämässäni ei ollut erityisen merkittävä. Elämä kodin ulkopuolella vei mennessään, ja keskiössä olivat ystävät, poikakaverit ja kaiken maailman muut asiat.

Kun tyttärestäni tulee aikuinen, voin vain toivoa, että olen onnistunut tarpeeksi hyvin, ja hän haluaa minulle roolin elämässään.